Kuopion ja Karjalan hiippakunta - Haastattelu: "Kirkonmies"
Lähde
"Onko uskollisuuttasi arvostettu?"
Miten tuon raamatunjakeen edes voi vääntää tähän kysymykseen? Uskollisena olemisessa ei kyseessä pitäisi olla se että saisi palkkiota tai kiitosta, vaan että toimit moraalisesti oikein. Eikä moraalisesti toimimisen pitäisi olla kenenkään kiitollisuudesta kiinni.
"Muutama vuosi sitten pyysin pientä palvelusta kirkollishallituksen palvelukeskuksen johdolta. Kun kahteen vuoteen en lukuisista pyynnöistäni huolimatta saanut vastausta ja vastaanotto oli aina yhtä yrmeä ja ylimielinen, vaikka kirkollishallitukselle olin asiasta huomauttanut, niin tuolloin ymmärsin, mikä arvostus minua kohtaan on."
Minua huvittaa kun hän puhuu paljon kirkollishallituksen palvelukeskuksen johdon arvostuksen puutteesta, mutta onko sinullakaan mitään arvostusta heitä kohtaan, jos olet lähettänyt lukuisia tappouhkauksia kirkollishallituksen palvelukeskuksen johtajalle, joka johti nyt tähän irtisanomiseen ja tähän haastatteluun. Ylipäätään että hän ottaa tämän arvostuksen puutteen esille puolustaakseen itseään, kertoo siitä, että hän ei kyllä kadu tippaakaan tappouhkausten lähettämistä. "Yrmeä ja ylimielinen", kuka sinä sitten olet? Kuvittelet olevasi oikeutettu kaikkeen, myös tappouhkausten lähettämiseen.
"Huomasin työskenteleväni itselleni hyvin vieraassa ympäristössä. Tämä ei ollut se kirkko, jonka olin oppinut tuntemaan ja jossa suurimman osan elämääni olin vaikuttanut. Tunsin olevani ulkopuolinen."
Kuinka paljon vähemmän ihmiset oirehtisivat psyykkisesti, jos he oppisivat erään perustotuuden elämästä: "Kaikki loppuu aikanaan, eikä mikään tule ikinä olemaan samaa." "A man cannot step into the same river twice, because it is not the same river, and he is not same man." Japanilaisessa kulttuurissa tunnetaan käsite "mujō" (無常) eli "kaiken katoavuus", "jatkuva muutos", joka tulee zenbuddhalaisuuden kautta buddhalaisesta käsitteestä "anitya" (अनित्य), jossa uskotaan, että yksi kärsimyksen lähteistä on ihmisen luulo, että mikään tässä maailmassa olisi pysyvää ja kaikki olisi säilytettävissä. No ei ole, ja se pitää oppia hyväksymään. Yleensä jos jokin asia muuttuu, niin se vanhempi tapa on koettu toimimattomaksi. Sitten sinun on muututtava sen muutoksen mukana, ei uuden asian omaksujien. Jos et koe sitä toimimattomaksi, perustele että miksi se toimii, ja pyri luomaan muutosta. Mutta lähtökohtaisesti, maailma ei ikinä tule olemaan entisensä. Ihmiset haluavat aina mennä elämässään eteenpäin ja se näkyy suurissa muutoslinjoissa.
Minä en ole saanut hänen paatoksestaan muuta tolkkua kuin sen, että Moskovan patriarkaatti on parempi patriarkaatti vain sen tähden, koska suomalaiset ortodoksit lipittää kauramaitokahvia, haluavat toimia ekologisesti ja heiluttaa sateenkaarilippua, ikään kuin missään näissä asioissa olisi mitään väärää. Vaikka tämän väitteen esittäjä on tehnyt oikeasti moraalisesti tuomittavia asioita, kuten lähettänyt tappouhkauksia ja ihaillut Moskovan patriarkaattia, joka ihan kaunistelematta sanoen, on ihan vain kristofasistinen instituutio joka rakastaa sotaa. Näihin kulttuurisodan syötteihin on kuitenkin helppo tarttua, koska sellaisten ympärillä pyörivillä whataboutismeilla voidaan keppihevostella pois omista moraalisesti kyseenalaisista teoista. Mä lähetän tappouhkauksia, mutta en ainankaan juo soijamaitoa tai heiluta sateenkaarilippua, olen tosikrisitty! Raamatussa sanotaan, että älä tuomitse ketään ellet halua itse tulla tuomituksi.
"Viimeisen kahden vuoden aikana palvelukeskuksen hallinto on selkeästi ilmaissut, että nämä 17 vuotta, jotka olin kirkollishallituksessa työskennellyt oli nollattu. Oli aika lähteä."
Edelleen, kukaan tässä maailmassa ei ole sinulle mitään velkaa. Se että sinä sanot että ne 17 vuotta ovat nollattu, kertoo pikemminkin siitä, että sinä et tee mitään sen takia että se olisi oikein, kestävien arvojen mukaista, vaan siksi, koska haluat saada suitsutusta omalle egollesi. Ne 17 vuotta eivät ole haaskatut, jos kykenet arvostamaan työtäsi ilman että luulet kenenkään olevan velkaa sinulle mitään.
"Tämä osallistuminen päivittäisiin jumalanpalveluksiin antaa heille tietynlaista suhteellisuuden tajua ja perspektiiviä kohdata sitten työssä esiin tulevia haasteita, niin että heille ongelmat ovat usein vain pieniä tummia pilviä, jotka aikanaan menevät sitten ohi. Eivät he tarvitse joka asiaan jotain erityistä oppia kriisiviestinnästä, vaan ihan tavallinen ortodoksinen elämäntapa riittää."
Ja siksipä kun ortodoksinen viestintä on niin uutta, niin ortodoksiset kirkot ovat surullisenkuuluisia loputtomasta riitelystään. Jos asiaan koulutetun porukan palkkaaminen on kerta niin epätraditionalistista, niin miksi sitten katolilaiset ymmärtävät jotain viestinnän tärkeyden päälle? Läpinäkyvyys ja avoimuus eivät jätä kysymyksiä.
"Idän kristillisyydessä uskon elämä ei ole niinkään ajatuksen tasolla tapahtuvaa toimintaa, vaan se on osallistumista kirkon yhteisön elämään. Se on osallistumista kirkon liturgiseen elämään. Paastoaminenkaan ei ole henkilökohtainen suoritus tai saavutus, vaan paastoamme kirkossa siksi, koska kirkon yhteisö paastoaa."
Uskontoihin liittyvä individualismi liittyy täysin siihen, että ensinäkin, yhdessä seurakunnassa voi olla paljon seurakuntalaisia, ja toiseksi, psykologisesti terveissä ihmissuhteissa tunnustetaan ihmisen erillisyys eikä häntä pidetä oman identiteetin jatkeena. On vaikeaa tuntea yhteenkuuluvuutta, jos seurakunnassa on niin paljon jäseniä, ettei elämässä edes riitä aika kaikkien seurakuntalaisten kanssa tutustumiseen ja ystävystymiseen. Luostariyhteisössä ne asiat ovat helpompia, koska luostariveljet/sisaret ovat aina toistensa kanssa tekemissä vuosikymmeniä, joka päivä, kuuliaisuustehtävien parissa. Luostarin asukkaat ovat kuin perheenjäseniä, kun taas seurakuntalaiset ovat suhteellisen etäisiä.
Psykologisessa mielessä sitten erillisyyden tunnustaminen liittyy etenkin siihen tosiasiaan, että kirkkokansalla ja luostariväellä on aivan täysin eri kaliberin sitoutuminen ortodoksiseen uskontoon, ja niinhän sen pitäisi mennäkin. Eikä vain siinä mielessä, että näillä ihmisillä on eri tasoiset kirkolliset velvollisuudet, vaan tämä on kanoninen tosiasia, luostariväki on olemassa juuri sitä varten, että ihminen voi omistaa itsensä täysin Jumalalle. Hukata itsensä Jumalalle. Ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka ottaa oikeasti sen asian tosissaan. Kirkkokansa sitten voi olla sitä porukkaa, joka on enemmän tai vähemmän ortodoksikristillisiä arvoja noudattavaa, koska ei seurakunta ole se paikka missä asioita otetaan tosissaan, vaan luostari. Jos sitten kirkkokansa haluaa elää vapaamielisemmin, niin sitten se on heidän oma vapautensa ja vastuunsa. Uskonnollinen kuri löytyy luostareista, niin jos haluaa elää ihanteellisen kristityn elämää, niin menet sitten sinne.
Erillisyyden tunnustaminen liittyy siihen että kirkkokansan keskuudessa on niin konservatiiveja kuin liberaaleja, ja heidän vaan on tultava toistensa kanssa toimeen, kunnioitettava toistensa näkemyksiä, korostaen kuitenkin samalla järkeä ja arvojen kestävyyttä. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä.
Minä en jaksaisi sitä, että menisin esimerkiksi kirkkoon ja joku kiihkomielinen ortodoksi alkaisi paasaamaan että "joo kuulin että sinä et noudata kunnolla paastoa ja olet liian liberaali" niin sillee okei, so what? "Joudut helvettiin!", niin, ja kenen ongelma se on? Jos haluat löytää ihmisiä jotka ottavat uskon yhtä tosissaan kuin sinä, niin mene luostariin. Ja tähän tiivistyy se hiljaisuuden spiraali että kirkkokansa ei oikein sitoudu yhteisöön niin paljoa, koska ajatellaan, että ne ihmiset jotka kuuluisivat luostariin, alkaisivat paasaamaan kuinka saatanasta liberaalit arvot ovat. Siksi niin konservatiivit kuin liberaalit vain pitävät sen hajuraon eivätkä ole sen kummemmin seurakuntalaisten kanssa tekemisissä vapaa-ajalla, ellei heidän arvomaailmansa osu yks yhteen.
"No jos sä olet liberaali niin miksi sä menet kirkkoon", tää ei ole vain sun kirkko, vaan myös kaikkien muidenkin sinun kanssasi eri mieltä olevien kirkko. Suomi on vapaa maa, joten saan kulkea missä haluan, tehdä mitä haluan, sanoa mitä haluan ja assosioitua tasan sellaisiin ihmisiin keihin haluan.