Seuraava (Toiveita opettajalle)
Edellinen (Moduulin aloitus: Aiheeseen tutustuminen)
En tiedä että mitä tuohon "Kehityspsykologia aiheena kiinnostaa minua ja haluan oppia asiat" -kohtaan sanoa. Tulkitsin kysymyksen siten, että vaikka tietysti ajattelen että kehityspsykologian ymmärrys nyt on yleissivistävää, oleellista ihmismielen syvällisemmän ymmärryksen kannalta ja sinänsä kiinnostavaa (siksi ruksitin tuon "Aion työskennellä ahkerasti ja olen valmis panostamaan psykologian opiskeluun" -kohdan), niin se ei ole niin kiinnostavaa että rupeaisin psykologiksi ja erikoistuisin kehityspsykologiaan.
Totta kai nyt tutkijalääkärinä jotkut perusasiat täytyy osata. Terveydessä ei voi jättää huomiotta fyysisen terveyden ulkopuolelle sosiaalista ja psyykkistä terveyttä. Kuitenkin minä en tule koskaan olemaan yhtä sivistynyt kehityspsykologiaan liittyvissä asioissa kuin psykologian tutkija.
Ruksitin kuitenkin tuon "Suoritan, koska haluan ymmärtää kehitystäni" -kohdan, koska en vielä kunnolla tiedä, että mihin kaikkeen tulen vielä elämässäni soveltamaan kehityspsykologiaa ja ehkä se miten voisin tässä hetkessä saada siitä mitään irti, olisi ajatella vaan omaa napaa. Pohdiskelua että onko mulla itselläni jotain sokeita pisteitä omaan psyykkiseen kehitykseeni liittyen, joita en ole vielä itsessäni tiedostanut.
Hyvän arvosanan nyt haluan aina kaikesta aineeseen katsomatta, miksi en haluaisi? Haluaisin kuitenkin tietää mahdollisimman paljon maailmasta.
Itseäni kiinnostaa kehityspsykologiaan liittyvissä aiheissa tällä hetkellä John Bowlbyn kiintymyssuhdemalliteoria, Erik Eriksonin kehitysteoria ja Lev Vygotskyn kulttuurihistoriallinen teoria.
John Bowlbyn kiintymyssuhdemalliteoria antoi kulttuurishokin siitä syystä, että nähtävästi minulla ei olekkaan turvallista kiintymyssuhdetta. Samaistuin täysin kuvauksiin välttelevästä kiintymyssuhteesta. Lähtökohtaisesti hukutan itseni työllä ja opiskelulla, koska mä en jaksa olla ihmisten kanssa. Pidän ihmisiä lähtökohtaisesti arveluttavina ja turhina. Ihmisiä kiinnostaa sun olemassaolo jos ne hyötyy susta ja sama tapahtuu minunkin suunnalta, ei mua kiinnosta ihmiset koska mä joka tapauksessa täytän omat tarpeeni kaikista parhaiten. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä turtampi ja välinpitämättömämpi olen. Samaistun siihen, kuinka se syntyy köyhästä tunneympäristöstä ja siitä että kukaan ei vastaa sun tarpeisiin. Tavallaan, miksi sä enää tarvitsisit tai odottaisit mitään vastakaikua ihmisiltä kun sitä ei tule? Joten sä alat itsenäisesti täyttämään itse sun omat tarpeesi, aivan sama kuinka väsynyt olet. Samaan aikaan, en oikein käsitä että mitä vikaa tässä on John Bowlbyn mielestä. Miksi ihminen ei sais olla täynnä itteään, omistaa elämänsä omien tarpeiden tyydyttämiselle niin kauan kun se ei tapahdu muiden kustannuksella vaan itsestään 100% vastuun kantaen? Miksi ei saa olla hyperindividualisti? Miksi ei saa olla yksin? Miksi pitäisi tukeutua muihin?
En tajua ongelmaa myöskään siitä näkökulmasta käsin kun käydään läpi Erik Eriksonin kehitysteoriaa. Siinä yksiselitteisesti opetetaan että aikuisuuden kehitysvaihe on vastuunkanto. Jos aikuinen ei kanna vastuuta itsestään, hän ei ole henkisesti aikuinen. Aikuinen sitoutuu pitkäaikaisiin tavoitteisiinsa. Hän on identiteetiltään vakiintunut eikä täten kaipaa validaatiota, läheisyyttä tai mitään muutakaan yhtään keneltäkään. Ainoat asiat mitkä merkkaa, on pitkäaikaisten tavoitteiden täyttyminen.
En enää ikinä anna minkään ihmissuhteen kuluttaa mua mun oman menestykseni kustannuksella. Mä en jaksa enää yrittää ymmärtää ihmisiä. Minulle merkkaa vain ja ainoastaan pitkäaikaisten tavoitteiden täyttyminen ja ura, ei ihmiset ja niiden rasittava draama. Keksikää järkevämpää tekemistä. Olen kyllästynyt ihmisten tyhmyyteen ja tunteellisuuteen.